musta/valkoinen

Kaaduin pariksi päiväksi sänkyyn, kurja flunssa sen teki, en ole yhtään semmoinen joka osaa maata tekemättä mitään kovin kauaa, paikoillaan, tein sitten matkan Afrikkaan. Kävin samoilemassa Kenian vihreillä tasangoilla, kiipesin vuorille tähyämään kohti Kilimandsharoa, lensin yli suurten leijona-, norsu- ja sirahvilaumojen. Kävelin alati kasvavien suurkaupunkien katuja, näin alkuperäisasukkaiden kylät olkikattoisine majoineen ja pellistä kyhätyt alkeelliset talot, näin rikkaiden ihmisten puutarhat Euroopasta tuotuine kasveineen ja kukkineen, istuin paahtavan auringon alla ja kastuin rankkasateissa.

Sadan vuoden takaisessa Keniassa kävin Karen Blixenin mukana hänen afrikkalaisella farmillaan, näin siirtomaavallan alkuajat omin silmin, nopean ja dramaattisen muutoksen jonka eurooppalaiset toivat maanosaan mukanaan. Eurooppalaisena Afrikassa on pitänyt lukea mutta olen vältellyt, elokuva Minun Afrikkani vaikutti niin vahvasti, en kai halunnut oikein pilata sitä vaikutelmaa, niitä mielikuvia, toisaalta ajattelin ettei rakkaustarina kantaisi kirjan sivuilla yhtä voimakkaan lumoavana. Mutta kirja ei kertonutkaan Denys Finch Hattonin ja paronittaren lemmestä vaan kirjoittajansa rakkaudesta Afrikkaan, se vei mukanaan, kertoi Keniasta niin käsinkosketeltavasti että oli helppo kuvitella olevansa siellä. Vuoden 1938 suomennos olisi saattanut vanhanaikaisuudessa ja virheellisyydessään häiritä joitakin, kyllä, siellä olivat Kilimandsharot ja sirahvit, mutta minusta ne loivat autenttisen ilmapiirin, sopivasti vanhahtavat sanavalinnat ja kieli. Alun jälkeen Blixeninkin vanhanaikaisuudet lakkasivat harmittamasta, rotuopilliset huomautukset että mustat ovat tuollaisia ja valkoiset tällaisia, kirjailija kuitenkin ruotii siirtomaavallan älyttömyyksiä ja Afrikan muutosta niin modernisti, suhtautuu siihen surumielisen epäilevästi.

Syytäkin on, nykypäivän Kenia on aivan toisenlainen, Blixenin Afrikka on tuhottu, auringon paahteen lisäksi jäljellä on vain köyhyyttä, sortoa, sairauksia, eriarvoisuutta, hökkelikyliä, sotia, häikäilemätöntä hyväksikäyttöä -- ainakin mikäli on uskominen Fernando Meirellesin Uskollista puutarhuria, jonka juonesta en oikeastaan tahdo sanoa mitään etten paljastaisi liikaa, sen vain että se on yksi vaikuttavimmista näkemistäni elokuvista, olen katsonut sen kerta toisensa jälkeen, aina yhtä surumielisesti kuin Blixen kirjoittaa katoavasta maanosasta, ja että minusta Rachel Weisz on yksi kiinnostavimmista ja kauneimmista naisnäyttelijöistä tällä hetkellä.

En tiedä tahtoisinko oikeasti matkustaa Afrikkaan, voin hyväksyä sen että käsitykseni siitä on yksipuolinen, voin kuvitella semmoisen Kenian kuin haluaisin, katsella sen kuvia ja lukea sen menneisyydestä sänkyni pohjalta, ehkä näin on minulle paras. On täällä kotonakin niin paljon vielä tekemistä ja harjoittelemista, niin kuin nyt vaikka se, että oppisi kaatumaan sänkyyn muutoinkin kuin sairaana, ihan muuten vaan olemaan, nauttimaan oman makuuhuoneen vaaleasta rauhasta, lukemaan lukemattomat kirjat, kutomaan keskeneräiset lahjat, tekemään sieltä käsin matkoja ympäri maailmaa, hitaasti pohdiskellen tai silmillä ahmien, miettien millaisia vaikutuksia omilla teoilla voi olla ihan toisella puolella maapalloa.