miksei meillä ole pelkästään kukkaverhoja /// not any florals

 

Kello on kymmenen illalla. Lapsi syö iltapalaksi tonnikalapizzaa jonka tein aiemmin, kuuntelee musiikkia yksisarviskuulokkeet päässä ja piirtää, vuorokausirytmiä ei tänään ole. Mies lähti aiemmin päivällä kiireellä, sanoi että tuli hälyytys, soitti myöhemmin että menee koko ilta. Kaupungissa palaa yksi talo, en tiedä mikä, mutta naapuri oli nähnyt facebookista että palaa. Minun ei tarvinnut nähdä, arvasin. Ei muuten mene koko ilta.

Olin aikonut katsoa Beckiä niin kuin usein lauantaisin, mutta sitten tajusin että haluan kirjoittaa. Se on tuntunut vahvasti viime päivinä, kirjoittamisen tarve. Ehkä se on tarvetta muistaa nämä ajat, millaista oli kun.

Kun on ollut kuukauden konkreettisesti vaan kotona, apteekkia ja terveyskeskusta lukuunottamatta, alkaa nähdä kodin toisin silmin. Se on turvallinen satama, kyllä, mutta ai miten alkaa useampikin nurkka hiertää ja muutosta kaivata. Huomaa haluavansa pistää koko kodin hyrskyn myrskyn ja muuttaa kaiken, siirtää huonekalut huoneesta toiseen, nukkua yhtäkkiä olohuoneessa, ja miksei meillä ole pelkästään kukkaverhoja pelkästään valkoisten sijasta? En ole varma onko tässä kaikessa kyse siitä, että pitkään paikalla oltuaan alkaa kaivata muutosta, vai siitä, että tärkeimmäksi alkaa trendien ja instakotien sijaan nousta oma viihtyvyys, se mistä itse pitää.

Ja kun... Ei, en ole varma, mikä tämä kun on. Ei kukaan ole, sillä se on monta asiaa, sen arvellaan olevan monta asiaa. Maailmanlaajuinen kriisi, pandemia, lopun alku, tai sitten uuden. Eikö jonkun loppu aina ole jonkin alku; takana sulkeutuva ovi tie toiseen huoneeseen? Moni on toiveikas uuden alun suhteen: ehkä nyt ihmiset ymmärtävät ettei tässä oravanpyörässä ole ollut mitään järkeä. Olen ehkä pessimisti, mutta en usko että juuri mikään muuttuu, oravanpyörän järjettömyys on tiedetty jo kauan. Tai ehkä se onkin optimismia: mikään ei muutu, mikään ei romahda. On eri asia toivoa muutosta kuin uskoa siihen.  

Mieli rauhoittuu takertumalla arkisiin pikkuseikkoihin, joita ihminen tietää voivansa kontrolloida: Tällä viikolla syötiin liikaa lihaa, täytyy tehdä kasvisruokalista. Oikeastaan toisen auton voisi nyt laittaa seisontaan. Sofi Oksasen lammasresepti vaikuttaa tosi hyvältä, mutta mikä kumma on tuo letso ja mistä sitä saisi pääsiäiseksi. Kukahan jaksaisi imuroida, no ei kukaan. Tänne voisi kyllä vaihtaa keväisemmät matot sitten kun on imuroitu. Joulumatot täytyisi tieten tuoda mattotelineeltä sisälle, ainakin sitten kun eivät ole enää jäässä. Kunpa lumi sulaisi pian ja voisi istuttaa kukkia. Mikä ihme sitä valokuitua viivyttää just nyt kun me oltaisiin tarvittu sitä. Ja miksi ihmeessä meillä ei ole pelkästään kukkaverhoja.

***

It's ten p.m. The girl is eating tuna pizza for an evening snack, I made it earlier, and listening to music on the tablet with her unicorn headphones on, and drawing, there is apparently no bedtime tonight. Sometime in the afternoon O left very suddenly, he got a call, and later he called me it was going to be a long night. Our neighbor saw on facebook there is a house on fire in town, I didn't see it on facebook but had guessed, it's the only reason for a long night after a sudden departure.

I was planning on watching a Swedish detective series on tv but I wanted to write more, I realized. The urge to write has been strong lately. Maybe it's about an urge to want to remember these strange days, what it was like when.

When you've been at home for a month, literally at home, apart from the health center and the pharmacist, you start to see your home differently. It's a safe haven, yes, but suddenly small corners of your home start to annoy you, and you feel like you need to change things around a bit. Shift furniture around, sleep in the living room, and change the curtains. But why on earth do you only have white curtains around and not any florals? I'm not sure if it's all about just needing something to change after being stuck in one place so long, or if it's about suddenly valuing your own taste and comfort more than trendy insta homes.

And when... Actually, I'm not sure what this when is. Nobody is, because it's a lot of things we suspect. It's a global crisis, a pandemic, the end of everything as we know it, or the beginning of something new. Isn't the end of something always a beginning, a door closing another opening? Lots of us are hopeful for a new beginning where people have realized the meaninglessness of life as we knew it. I'm a pessimist in that regard, I don't honestly think a lot will change once this passes.Or maybe you could call me an optimist: I don't think much will change, I don't think anything will crash. It's another thing entirely to hope for change than it is to believe in it.

The human mind calms down by concentrating on small things that the individual does have control over: We have been eating too much meat this week, so I need to make a veggie menu for next week. We really don't need two cars right now. The lamb recipe in the paper sounds really delicious but what on earth is letso and where might you get it from for Easter? I wonder who could do the vacuuming. We really could change the rugs after vacuuming, to something that says spring. I wish the snow would melt and I could plant things. Why is it that we still don't have the optical fiber connection in this neighborhood, we really could use it now. And why on earth don't we have any florals in this house.