Aamulla kun herään aurinko tekee kuvioita sängylle ja kasvoilleni, näen itseni jalkalampun varjostimesta, katselen heijastusta pitkään, mietin kehoani, sen kaikkia osia, miten ne ovat muuttuneet. En jaksa nousta hakemaan kameraa, katselen peilikuvaa ja tallennan sen mieleeni.

Kahvia keittäessäni huomaan pihatiellä kaksi hahmoa, yhden tumman ja yhden vaaleanpunaisen. Vedän legginsien ja neuletakin päälle parkan ja jalkaan kengät, menen mukaan. Hyvin tarkenee.

Jalkahoidossa ajattelen kesävarpaita ja luen lehtiä joita en koskaan muuten lue, Cosmopolitanin kirja-arvostelussa on mukavan kuuloista pehmeää hömppää, mutta tietenkään en kirjoita nimiä muistiin. Jalkahoitaja yrittää keskustella lakoista, minä en halua puhua vaan rentoutua, enkä minä lakoista mitään tiedä, meillä ei enää katsota aamuisin uutisia. Kirjastossa en muista enää kirjojen nimiä, toinen kertoi Shakespeare-tutkijasta ja toinen oli ruotsalainen.

Juon kahvia kupista jonka kyljessä surraan särkynyttä sydäntä, ostin sen joskus opiskeluaikoina kun minulla oli sydän rikki, ja haaveilen lastenhuoneen sisustamisesta, siitä että olisi oma koti ja rajattomasti aikaa, rahaa ja ideoita, tai että edes olisi ohi tämä väliaikaisuus, kun ei mitään isoja ratkaisuja kannata tehdä. Opettelen olemaan istumatta jalkojeni päällä, en tiennyt että se on näin vaikeaa.

Huomenna lähdetään pariksi päiväksi mummolaan, lista lapsen mukaan otettavista tavaroista on elämän mittainen.