sadepäivänä

Aamupäivällä käytiin lapsen kanssa kirppiksellä, lapsi löysi itselleen oman hevosen, minä uudet helmet. Kotiin pyöräillessä saimme päällemme pari pisaraa, mutta ehdimme juuri ja juuri ennen kuin se alkoi toden teolla, koko päivän kestänyt vesi- ja räntäsade -- mikä ihana tekosyy!

Tälle päivälle suunniteltu kuistin kevätsiivous vaihtui puuhiin sisällä. Vedettiin päälle lämpimät villapaidat ja jalkaan villasukat, ja sadepäiväiltiin. Se oli niin mukavaa, että vaikka aurinko illalla alkoikin paistaa, minä halusin vain käpertyä sohvanpohjalle lukemaan. Yritän antautua egyptiläisen Alaa al-Aswanin paljonpuhutulle Yacoubian-talon tarinat -kirjalle, mutta jotenkin se ei vedä mukanaan -- ei niin kuin Lotta Månsson.

***

Lapsena paras ystäväni oli tummatukkainen ja huono-onninen ruotsalaisteini. Tutustuimme eräänä kesäpäivänä mummolassa, kun Ruotsissa lapsuutensa viettänyt serkkuni esitteli meidät toisillemme. Se, että pari vuotta vanhemman serkkuni mielestä olin vielä liian nuori astumaan Lotan maailmaan vain lisäsi halukkuuttani tutustua häneen tarkemmin.

Muutaman vuoden aikana luin läpi kaikki Lotta-kirjat, jotka kirjastosta löysin. Halusin päästä sisälle Lotan maailmaan. Minäkin tahdoin istua vanhan kesähuvilan pihalla kirsikkapuussa.

***

Haluaisin vieläkin. Vaikka Lotan viehätys varmasti olisikin jo kadonnut jos kirjoihin uudestaan tarttuisi (saisikohan noita jostain, ainakin ne ensimmäiset 12, noilla vanhoilla kansilla?), palaan nyt aikuisiälläkin kerta toisensa jälkeen muutamaan muuhun kirjaan, joiden päähenkilöt ovat teini-ikäisiä.

En tiedä miksi, ehkä tietynlainen ajatuksen puhtaus ja vilpittömyys viehättää minua, sillä luettuani Yacoubian-talon monimutkaisia ja seksintäytteisiä tarinoita parina iltana, tunnen taas tarvetta kaivaa esille kaksi lempikirjaani: Yann Martel'n upean Piin elämän, ja Hanif Kureishin Gabrielin lahjan.

Kummankaan viehätystä en osaa kiteyttää. En samaistu kirjojen päähenkilöihin niin kuin lapsena Lottaan, enkä välitä kummankaan kirjailijan muista teoksista erityisemmin. Nuo molemmat kirjat ovat kuitenkin niin kauniita, etten tiedä kumpaan ensin tarttuisin.

***

Luultavasti yritän sittenkin kahlata loppuun Yacoubian-talon tarinat, ihan sivistysmielessä, ehkä sen kiitos seisoo lopussa, se on kirjojen kanssa aina mahdollista. Mutta täytyykö kirja lukea loppuun vaikka siitä ei pitäisi?

Keskenjättämimen on minulle vaikeaa. Miten keskeneräisyyttä oppisi sietämään paremmin? Miten sitä yhtäkkiä vain osaisi sanoa, että luovutan, ei kiinnosta, alkaisi keskittyä niihin jotka ovat tärkeämpiä, siihen mistä tulee hyvä olo? Miten kaikesta, kirjojen lukemisestakin, on tullut näin suorittamista?

***

Huomaan, että matka kohti hitautta on monessakin suhteessa pidempi kuin voisi kuvitella. Tietyt asiat vain ovat niin päähän iskostuneita, ettei edes tajua miten keskittynyt on elämän suorittamiseen. Toisaalta, kun muutos tapahtuu pikku hiljaa, sen ehtii huomata.

Vähän aikaa sitten minulle soitettiin toisesta entisestä työpaikastani, siitä mukavammasta, ja kysyttiin ensi talveksi töihin. Kieltäytyessäni ajattelin vain, etten voi millään uskoa tunteneeni vielä puolitoista vuotta sitten tarvetta tehdä kahta työtä, vaikka minulla oli yhden ihmisen menot, ja vaikka stressitasoni oli pilvissä. Vaikka töihinmeno oli välillä niin vastenmielistä, että pidin silloin tällöin sairaspäiviä vain koska en yksinkertaisesti jaksanut mennä. Miten hölmöltä tuo nyt tuntuu! Miksi en vain kieltäytynyt töistä, edes toisesta? Mihin minä oikein kaikkia niitä töitä luulin tarvitsevani?

Tänään en ole tehnyt mitään tuottoisaa, en yhtään mitään. 
Se tuntuu hirveän hyvältä.