Luen parhaillaan kolmatta niistä kirjoista, jotka olisi ehdottomasti pitänyt lukea silloin kun lapsi oli vasta tulollaan. Tai ainakin pikkuvauva-aikana. Kirja on Carl Honorén Perhe paineessa: Manifesti riittävän vanhemmuuden puolesta, ja se tukee hyvin tämän hetkisiä, hiukan liian myöhään syntyneitä käsityksiäni nykyajan lapsuudesta ja vanhemman tehtävästä kasvattajana. Ne kaksi muuta olisi niin ikään kannattanut lukea vähän aiemmin, Tom Hodgkinsonin Joutilaat vanhemmat  ja Amanda Blake Soulen The Creative Family. Kaikki ovat olleet niin vapauttavia kirjoja, lukkoja avaavia, ajatuksia laajentavia, että kyllä parempi myöhään kuin ei silloinkaan.

Unohdan välillä, ettei meillä ole kiire minnekään. Koetan muistaa, mutta jotenkin kiire on minussa, siitä on vaikea luopua, sitä on opetettu niin pitkään. On hyvä olla aikaa katsella, ihmetellä, kysyä. Yhtäkkiä, kesken piirtämisen, hän huomaa jotakin. Hakee tuolin, kurkottaa korkean lipaston päälle, hihkuu. "Äiti, minun koira! Miten se oli tuonne päässyt!"