pieni protestiliike

Olen usein miettinyt, että pitäisi opetella sanomaan ei. Sillä tavalla pontevasti ja vakuuttavasti, niin että viesti menisi kerralla perille, muttei pahoittaisi kuulijan mieltä. Kaipa se on jotakin kiltin tytön syndroomaa, että se on niin vaikeaa, mutta viime aikoina olen ainakin harjoitellut, ahkerasti.

Lapsi on nimittäin viimeisen kuukauden aikana oppinut protestoimaan. Yleensä protesti liittyy juuri tuohon tärkeään ei-sanaan. Siihen, että syöttötuolissa ei saa nousta seisomaan. Siihen, että pukiessa ei saa venkoilla. Siihen, että tiskikoneesta ei saa ottaa likaisia astioita. Siihen, että jääkaappiin ei saa mennä. (Lista on loputon, siltä tuntuu.)

Toisinaan protesti liittyy toki muuhunkin, kuten vaikkapa siihen, ettei äidin syliin pääse juuri silloin kun äiti syö, tai että ei yletä johonkin, tai että pukeminen ei tapahdu tarpeeksi nopeasti kun on kiire leikkimään, tai että pitää syödä puuroa vaikka äiti ei laulakaan eläinlaulua, tai ihan vain valokuvattavana olemisen sietämättömään tylsyyteen.

Protestin äänekkyys- ja vakavuusaste tuntuu kasvavan päivä päivältä. Ensin se oli ilkikurinen vilkaisu ennen kielletyn asian tekemistä, ja sen jälkeen kikatus, kun taas kerran kielletään ja haetaan pois. Sittemmin se on muuttunut jonkinlaiseksi kiljunnan ja ärjynnän väliseksi huudon tyyppiseksi, joka yhdistyy irvistelyyn ja nyrkin puimiseen. Pahimmillaan -- tai säälittävimmillään -- se on alahuulen väpätystä ja parin pienen kyyneleen tirauttamista silmäkulmasta. Ei kunnon itkua, vaan itkun tekoa.

Mutta vaikkei se kunnon itkua olekaan, on ein sanominen sen jälkeen vietävän vaikeaa. Sitä tuntee itsensä jonkinlaiseksi äitihirviöksi, ankaraksi totalitaariseksi diktaattoriksi, joka kieltää kaiken hauskan. Entä vienkö eiltä pohjan pois, kun otan syliin ja lohdutan?

Mutta harjoiteltu siis ainakin on. Kunpa osaisin vielä soveltaa tätä taitoa työelämässä sitten tulevaisuudessa. Ei kai sen ein sanominen pomolle tai vaativalle työkaverille voi olla yhtään vaikeampaa. Heistä sentään tietää jo etukäteen, ettei luvassa ole itkua, vaan pelkkä hampaiden kiristelyä.