yllättäviä havaintoja

Alle viikko ennen joulua, eräänä lauantai-iltapäivänä noin kello 13 huomasin, että hiukseni ovat pitkät. Oltuaan vuodesta 2001 lähtien maksimissaan lyhyen polkan mittaiset ne olivat lopultakin kasvaneet kuten olin toivonut niiden tekevän.

Kasvaneet niin pitkiksi, että jos on lähdössä juhliin, vaikkapa joihinkin kello 14 alkaviin häihin jonakin lauantai-iltapäivänä, niihin pitää tehdä jokin tyylikäs kampaus, jonka tekeminen täytyy aloittaa viimeistään puolilta päivin, jos haluaa saada jotakin aikaan. Että ei olisikaan pitänyt sivuuttaa olankohautuksella niitä naistenlehtien kampausvinkkejä, niin kuin olen vuosikaudet tehnyt. Että niitä voisi oikeasti tehdä.

Tein itselleni lupauksen: jos saisin joululahjaksi toivomani ilmakihartimen, samanlaisen kuin kampaajasiskollani, opettelisin tekemään kampauksia hiuksiini, joista oli yhtäkkiä tullut pitkät. Sain kihartimen, nyt opettelen.

***

Mutta miten niin pääsi käymään? Miten hiuksistani tuli pitkät ilman, että huomasin mitään? Tajusin vastauksen viimeistään joulunpyhinä ja välipäivinä, noina kalenterivuoden ainoina jolloin vanhan ajan kyläilykulttuuri on kunnolla voimissaan. Äkkilähdöt olivat mahdottomia ja yllätysvieraat painajainen, sillä minusta oli tullut juuri sellainen kotiäiti, jollaista minusta ei pitänyt ikinä tulla.

Sellainen, joka käyttää samoja tahraisia ja kulahtaneita vaatteita kolme päivää putkeen. Sellainen, joka ei viitsi enää illalla lapsen nukahdettua mennä suihkuun, kun kuitenkin on huomennakin kotona. Sellainen, joka sipaisee likaiset hiuksensa epämääräiselle poninhännälle aamuisiin ja välttää katsomasta itseään peilistä. Sellainen, joka perustelee unenpuutteella nuhjuisuuttaan, vaikka oikeasti kyse on laiskuudesta. Siitä, ettei viitsi pitää huolta itsestään, vaikka juuri siitä tulisikin energisemmäksi ja iloisemmaksi.

Tein toisenkin lupauksen: Jos nyt en sentään meikkaisi joka päivä, huolehtisin kuitenkin ihon- ja hiustenhoidosta, laittaisin hiukseni joka päivä kauniisti ja suihkauttaisin hitusen hajuvettä, siitä tulee hetkessä hehkeämpi olo. Ja pukeutuisin joka päivä oikeisiin vaatteisiin, puhtaisiin, sellaisiin, jotka päällä voisi lähteä vaikka kauppaan.

***

Välttääksemme unenpuutetta, jolla perustelemme nykyään kaikenlaista, leiriydyimme miehen kanssa pari viikkoa olohuoneen lattialla. Ei siksi, että makuuhuoneessamme olisi ollut jotakin vikana, vaan suorittaaksemme ihmiskoetta.

Koe oli tuloksekas, kävi ilmi, että levottomasti yönsä nukkunut lapsi nukkui heräilemättä yönsä nukkuessaan yksin. Että toisten ihmisten liikehdintä, kuorsaus ja erityisesti huoneeseen tuleminen puolilta öin häiritsi lapsen unta huomattavasti.

Seurasi pieni muutto: Työhuoneestamme tuli lapsen huone, pakastin ja vanha pirtin pöytä siirrettiin työhuoneesta keittiöön, josta siirrettiin ruma kaappi olohuoneeseen hienoa kaappia odotellessa, kun taas vanhempieni pöytä palautettiin vanhemmilleni. Onnekkaita muutoksia, tyytyväisiä muutoksia, paitsi että kaikkien unikirjojen ohjeiden vastaisesti makuuhuoneestamme tuli myös työhuoneemme.

Mutta en usko, että se kovin häiritsee. Työasioita häiritsevämpi on lempilipastoni, jota voisin onnellisena (onnellisena siitä, että lipastoni mahtuu taas omaan makuuhuoneeseeni; onnellisena siitä, että voin istua iltamyöhään omassa sängyssäni lukemassa, kutomassa, kuuntelemassa musiikkia; onnellisena siitä, että minulla on niin ihana lipasto) istua katselemassa ja jonka päällä olevia kynttilöitä, puteleita ja purnukoita voisin siirrellä tuntikaupalla.

***

Etukäteen ajattelin, että elämä ilman televisiota olisi todella kummallista ja tylsää, mutta siitä huolimatta piilotimme digiboksimme vuodenvaihteessa. Tänään tajusin, etten ole kaivannut sitä lainkaan, en edes muista, mitä minulla oli tapana katsella, paitsi pinnistämällä oikein kovasti ja ajattelemalla eri päiviä, niiden ohjelmia.

Olen osallistunut lapsen leikkeihin paljon suuremmalla ajatuksella. Olen keskustellut miehen kanssa kaikista maailman asioista enemmän. Olen kasannut olohuoneen takan päälle kaikki ne kirjat, jotka aion tänä vuonna lukea, ja aloittanut niistä kolme. Olen kuunnellut Charlotte Gainsbourgia, Anna Ternheimia, Erykah Baduta. Kutonut. Saanut pidettyä talon siistimpänä.

Ystävieni ja sukulaisteni on vaikea uskoa, että se en ollut minä, joka pakotti miehen luopumaan tv:stä (niin kuin siitä autosta), vaan että hän ehdotti sitä itse. Minulla on luultavasti yksi maailman parhaista miehistä. Ehkä jopa paras.