Raahe

 Niin minä sitten teen. Äkkipikaisesti, kuten minulla on tapana, vähän summanmutikassa huokaisten, pakkaan aamulla laukkuni lähteäkseni vähän tuulahtamaan ja lauhtumaan. En kaipaa irrottelua kaupungilla kaupunkiystävien kanssa, en juoksentelua kaupoissa tai iltamyöhälle kukkumista ravintoloissa, vaan rauhaa ja lepoa. Olen tylsyyden huippu: lähden vanhemmilleni.

(Oikeastaan pakkaan laukut jo edellisenä iltana, mutta olen toivottoman huono pakkaaja. Aamulla laukuista puuttuu kaikki olennainen, paitsi tietenkin toilettilaukku, jonka olen luonnollisesti pakannut pohjimmaiseksi kaiken muun sälän alle, vaikka tarvitsen sitä vielä ennen lähtöä. Aamulla siis pakkaan uudestaan.)

Lähtiessä eteisen peilistä tuijottaa itseensä tyytymätön henkilö. Siis näitä tavallisia: Kenen idea oli laittaa ensin hiukset ja sitten vasta kasvovoidetta ja meikkiä? Etpä ole tainnut taaskaan muistaa pestä hampaitasi, vai mitä? Mutta myös: Näitkö miten lapsi ilahtui nähdessään sinut aamulla? Luuletko, että on aivan oikein, että äiti jättää alle vuoden ikäisen lapsensa isän kanssa kotiin pariksi päiväksi?

Tärisen bussipysäkillä, pakkasta on 25 astetta. Ette usko, kuinka onnellinen olen tänä talvena ollut siitä, että kudoin syksyllä aivan naurettavan massiivisen kaulahuivin. Bussissa ei ole ketään muita kuin minä. Ei koko matkalla. Tai no, kuljettaja tietysti, hän ei vaikuta tippaakaan yllättyneeltä siitä, ettei yhdeltäkään välietapilta nouse ketään kyytiin. Tämä ei voi olla kannattavaa, ajattelen, ja minua suorastaan nolottaa, että minäkin olen maksanut puoli-ilmaisen opiskelijahinnan.

Perillä ei ole ollenkaan niin kylmää kuin kotona. Raahe kylpee auringossa, ei tuule vaikka niin aina rannikkokaupungeista pelotellaan ja matkalla matkahuollosta kahvilaan, jossa olen sopinut tapaavani isäni hänen ruokatunnillaan, onnistun löytämään lastenvaateliikkeen alennuksesta tuliaissammarit. Muuten ydinkeskusta on tylsä: samat ketjuliikkeet, samat Pohjois-Pohjanmaan pikkukaupunkien rumat uudisrakennukset ja mersut sekä audit, samat marketit. Jos olisi aikaa, kävelisin puoli kilometriä sivummalle, siihen vanhaan osaan. Siellä on kaunista. Kahvilassa saan onneksi eteeni cafe au laitin vadin kokoisessa kupissa. Tämä on niitä harvoja asioita, joita kaupungista kaipaan.

Kyyti tulee pian, pääsen vanhempieni kotiin, jääkaapissa on minua varten äidin työpaikalta ostettu kasvissosekeitto. Muutenkin äidin kaapit ovat ihmeelliset: niistä löytyy seitkytluvulta peräisin olevaa sellerisuolaa, kaikenlaisia hilloja, ja onneksi myös vihreää teetä. Pari vuotta vanhaa, mutta ei se haittaa.

Tässä sitä nyt ollaan, lomalla. Tarkoitus olisi alkaa opiskelemaan, mutta tämä hiljaisuus on niin korvia huumaavaa, että en halua rikkoa sitä vielä kirjoista ja papereista päähän tunkeutuvalla teoreettisella keskustelulla. Kuuluu vain pakastimen hurina, välillä kelloni osuu tietokoneeseen, klik. Siinä kaikki. Onhan tässä sunnuntaihin asti aikaa, jos aloittaisi vaikka sillä aiheeseen löyhästi liittyvällä romaanilla, joka eilen postissa tuli.