reunoista, pakkasukosta ja punajuurista

Meidän talossamme on kuljettava varoen. Oven takana, joko siihen nojaten tai vatsallaan maaten ja oven alta kurkistellen, saattaa nimittäin väijyä joku pieni. Joku, joka ei osaa itse varoa ovenavaajaa; joku, jonka mielestä on ihastuttavan hauskaa työntää kätensä oven toiselle puolelle oven alitse. Joku, joka ei vielä ymmärrä, että jonkun toisen avatessa oven pikaisesti ja kiireellä voi tulla iso pipi.

Jotenkin tuolle pienelle omien polkujensa kulkijalle olisi onnistuttava opettamaan varovaisuutta. Tai sitten tarvitaan reunat. Reunat olohuoneen avotakkaan, jonne joku pieni mielellään kiipeä istumaan ja juhlimaan hienoa suoritustaan, mutta josta hän ei vielä ymmärrä tulla peruuttamalla pois. Reunat eteisen portaisiin, sillä joku pieni tässä talossa ei vielä taida ymmärtää portaiden käsitettä, sitä, että niiden tehtävä on viedä ylhäältä alas tai toisin päin.

Ja kaikista eniten tarvitaan reunat aikuisten sänkyyn. Ei sellaiset pysyvät niin kuin lasten pinnasängyissä, vaan sellaiset niin kuin siellä lasten hohtokeilauspaikassa Englannissa; sellaiset, jotka voi nostaa paikalleen tarvittaessa, melko korkeat nostettavat, että äiti voisi niinä aamuina, kun ei kertakaikkiaan pysty olemaan aamuvirkku, ottaa jonkun pienen sänkyynsä levätäkseen siellä vielä hetken. Sellaiset, että niiden avulla joku pieni pysyisikin siellä, sillä hän ei vielä oikein ymmärrä reunoja.

***

Kummallinen sää: Kun lopulta pääsen ylös sängystä, lapsi on jo syönyt aamupuuronsa isän kanssa. Juon kahvia, jatkan teellä kun kahvi loppuu kesken, ja sitten alamme varustautua. Kerros kerroksen päälle, sillä aiomme uhmata lapsen kanssa lumipyryä ja pakkasukkoa, on -15 ja tuulee, mutta kahvia on saatava ja vähän muutakin.

Mutta kun pääsemme lopulta ulos -- ja se kestää melkoisen kauan, kuten kaikki pienten lasten vanhemmat tietävät -- omituinen valoilmiö näyttää heijastavan puiden latvat roosaksi, ja pian pyrykin muuttuu hiljaa leijaileviksi hiutaleiksi. Aurinko paistaa lasta silmään, vedetään kuomua alas ja kävellään vähän nopeampaa, näkeeköhän se edes ulos tuolta?

Lähimmässä kaupassa on parempaa kahvia kuin siinä marketissa, johon aina ajoimme autolla, luomukahvia kauniissa pussissa. Ja intialaista vihreää reilunkaupan teetä, ja rajattomasti mausteita. Onneksi ei ole autoa, muuten en tuonne olisi eksynytkään, noille apajille. Vähän kuivattua timjamia mukaan, sillä pakkaspäivänä on saatava punajuurta ja pinjansiemeniä, siis tofu-juurespaistosta ja vihreää salaattia. Ja kun astumme kaupan ovesta ulos, lunta ei sada enää ollenkaan, aurinko helottaa ja tuuli yltyy melkein silmissä.

Kotimatka on tehtävä mutkan kautta, suojaisista paikoista, sillä vastatuuli on valtava. Naapureiden talot näyttävät auringossa siltä, että ihan kuin kävelisimme vanhaa kylänraittia, mutta lapsi ei sitä näe, hän nukkuu jo. Pieni jatkaa uniaan kuistilla, mies on laittanut keittiön uuniin tulet, ja ennen heräämistä ehdin juoda luomukahviani sekä selata ostamani Country Livingin, lupaavan tuhdilta lukupaketilta näyttää.

Ja ehkäpä nämä ovat pakkasukon viimeiset puhallukset, ehkä se vetää syvään henkeään ennen kuin ryhtyy kesäunille; mutta nyt tarvitaan vielä kahvia, teetä ja punajuurta, paljon että pysyy lämpimänä.